En tavallisesti pode valkoisen paperin syndroomaa. Sanat löytyvät yleensä itsestään. Kun tunne oman blogin perustamisesta voimistui, rima kohosi. Mistä oikein aloittaisin? Lopulta hymähdin: elämä ei ole mikään punainen lanka, joka tuodaan tarjottimella näytille. Se on tarinoita, pienempiä ja isompia, jotka nivoutuvat yhteen tai sitten eivät. Aloitan tästä.

Olen elänyt 2,5 vuotta uusperheen äitinä ja vanhempana. Kouluikäisiä lapsia on neljä, kaksi minun, kaksi miehen. Koen onnentunnetta usein, vaikka samaan aikaan elämä tuo annoksittain surua ja huolta. Uusperheet näkyvät yhteiskunnassa käsittämättömän vähän. Siksi haluan kirjoittaa edes jotakin ja joskus. Minulle riittää, että edes yksi ihminen maailmassa saisi ajatuksistani eväitä tai tukea oman elämänsä tilanteisiin. Ja moni uusperheen asia, kokemus ja kohtaaminen koskee mitä tahansa perhettä. Viime kädessä on kysymys ihmissuhteista kotona ja lähipiirissä. Luottamuksesta, kunnioituksesta ja kärsivällisyydestä -tai ainakin pyrkimyksestä kohti niitä. Uusperheessä on sellaista rikkautta ja evästä, josta moni ydinperhekin voisi napata murusia arkeen.

Viitisen vuotta sitten eroaminen pitkästä liitosta oli ajankohtaista. Muistan miten se pelotti. Yö- ja päiväkaudet mietin, miten lapset selviävät, mitä sukulaiset sanovat (miten tyhmää ja ontuvaa), miten minä pärjään? Kun päätös oli tehty, ja astuin uuden ajan alkuun omassa pienessä elämässäni, kaikki helpottui. Sen jälkeen olen huomannut eri yhteyksissä, että muutosta on helpompi elää läpi, kuin odottaa ja pelätä. Muutoksen hetkellä olo on luottavaisempi ja vahvempi, kuin juuri ennen sen alkua. Eron jälkeen kohtasin veljeni kuoleman, rakastumisen, uusperheen rakentamisen ja alan vaihtamisen. Löysin myös kanavan luovuudelleni, joka siihen saakka oli asunut piilossa kuin häkissä.

Mikä aktivoi kirjoittamiseni nyt? Pohjimmiltaan uusperhe, käytännössä syvä tunnetason sukellus, jonka yhden lapsemme romahtaminen sai aikaan. Meille on suotu erityisherkkä päälle 10 vuotias poika, jonka kanavat ja erityislaatuisuus aukesivat pari kuukautta sitten. Odotamme yhä vastauksia moniin kysymyksiin. Huolen ja surun keskellä olemme löytäneet valonpilkahduksia ja ymmärrystä kuorman vastapainoksi. Tätä syvää tunnetta ja tajua en vaihtaisi pois, en edes helppoutta vastaan. Tämä kasvattaa minua ja miestäni. Kun lapsi murtuu, kasvaa näköjään itse isoksi yhdellä kertaa. On helpompaa elää tätä läpi, kuin kokea vuosia nimetöntä huolta.  Nyt asiat ja ilmiöt saavat kutsumanimiä sekä arki keinoja ja tapoja toimia. Kunhan meille kerrotaan lisää.

Välillä tämä kaikki on liian paljon. Liikaa lisää, uudelleen ja uudelleen.  Aivan kuin kaikki muu, mitä olemme jo kohdanneet erikseen ja yhdessä, ei riittäisi. Uskomme jo, opimme jo. Silti elämä tuuppaa täyslaidallisia syliin omaan säännölliseen tapaansa.  Sen voi vain hyväksyä.

Olen avannut kaikki nämä ovet. Jotkut on avattu puolestani, ja olen ymmärtänyt kävellä sisään. Joihinkin on vaadittu sisäänheittäjä tai kompastuminen. Olen kiitollinen kaikesta tässä myrskyn silmässä. Tietenkin myös pelkään, olen vihainen, kärsimätön ja riittämätön. Hyvä niin. Se tekee minusta minut ja antaa minulle särmää selviytyä.