Meidän uusperheessämme lapsilla on kaksi erilaista polkua, omani ja mieheni mukana kulkenut polku, joka sittemmin yhdistyi yhteiseksi. Kun muutin silloin 3-ja 8-vuotiaiden rakkaiden lasteni kanssa omaan asuntoon, vatsassa asuivat yhtä aikaa julmettu kivi ja höyhenen kevyt helpotus. Oma suru oli pitkälti käsitelty – niin ajattelin – suru epäonnistumisesta ja perheihanteesta luopumisesta. Tilalla oli sylillinen mahdollisuuksia ja syvä tunne omien vahvuuksien voimistumisesta. Luovuus sai tilaa hengittää, ja sisältäni löytyi minä.

Tätä taivalta lasteni kanssa kesti 1,5 vuotta ennen uusperheen perustamista.Kaikkein tärkeintä koko tuon matkan aikana oli hyvän yhteistyön rakentamiseen lasten isään. Halusimme molemmat pitää koko ajan lasten edun edellä, heidät kaikkein tärkeimpänä. Samalla huomasin, että olemalla hyvä, ystävällinen ja huomaavainen, oli paljon helpompi antaa itselleen anteeksi ja mennä elämässä eteenpäin.

Ylilyöntejäkin sattui. Kyllähän minussa kuohahti, kun uusi kulta muutti vanhaan yhteiseen kotiimme. Näytinkin sen ja puhuin muutamia kertoja rumasti – en koskaan lasten kuullen, enkä mustasukkaisuuden vuoksi, vaan vanhan talon seinissä kirvelevien muistojen takia. Sen ja sen seinän maalasin viimeisilläni raskaana, siitä nurkasta kävelivät muurahaiset sisään aina huhtikuussa, sillä kasvimaalla ei porkkana kasvanut, sen terassin öljysin ja sen talon nurmikolla lepäsin. Siellä minä rakensin pesää, vaikka sydämessä oli paha olla.  Sisimmässäni olin helpottunut siitä, että entinen puolisoni löysi rinnalleen ihmisen, koska hän on hyvä, ja ansaitsee sen.

Mieheni tarina on – taivaan tosi – erilainen. Yhteistä eropäätöstä vaikean, vaikean pitkän suhteen jälkeen seurasi huoltajuudella kiristämistä, lasten äidin nostamaa oikeudenkäyntiä, epävarmuutta, epäkunnioitusta, kyseenalaistusta. Kaikkein loukkaavimpana mieheni koki yhteiskunnan puolelta tapahtuneen miehen ja isyyden kyseenalaistamisen automaattisena oletuksena. Kun Pyhä Äiti itkee krokotiilin kyyneleitään, isänmaa uskoo lapset äidilleen. Isällekin vähän jotakin. Onneksi nyt on jo toisin, viikko-viikko-rytmillä mennään, mutta sitä edelsi viisi pitkää vuotta. Siitäkin kestää toipua. Näistä kirjoitan tänne vielä, kulmasta jos toisestakin.

Kaksi vuotta uusperhe-elämää on ollut vaiheikasta, rankkaa, antoisaa, opettavaista. Se on tuonut  syvyyttä elämään sekä oman roolin ja ihmissuhteiden ymmärtämiseen. On pitänyt opetella kantapään kautta, että kaikki ajatukset ja tunteet eivät ole tosia, osa niistä pulpahtelee pintaan tahtomatta kaiken vanhan sedimentin pinnalta. Kun sen oppii tunnistamaan, hiertymät hiljenevät ja tilalle kasvaa rauhallinen luottamus, ymmärrys ja anteeksiantamus. Huumori ja kyky kohautella säännöllisesti ainakin henkisesti olkiaan saattavat olla uusperheen menestyksen resepti. Tutkimme tätä vielä, vuosien ajan. Ehkä opimmekin. Uusperheen ytimessä on hyvä parisuhde, jossa saa jakaa elämän eri puolia, kokemuksia ja tunnetiloja. En ole maailmassa enää outo ja yksin ajatusteni kanssa. Nyt meitä on kaksi! Upeaa uusperheessä ovat keskenään ystävystyneet lapset. He ovat saaneet tärkeitä ihmisiä lahjaksi elämäänsä, kaupan päälle.

Nyt kun kaikki on tasoittunut ja elämä on hyvää, on ollut tilaa myös surra erosurua. Nuorempi lapseni on vasta nyt itkeskellyt ikävää isäänsä kohtaan. Yhteiset itkut auttoivat. Kyllä lapsi saa nähdä, että yhdessä sureminen on enemmän kuin ok. Luopumista ja ikävää voi surra yhdessä. Se ei vie pois tilalle tullutta hyvää, vaan päin vastoin, antaa sille sen ansaitseman tilan. Kyllä minäkin vanhempana joka toinen viikko tunnen surua, kun joudun olemaan erossa lapsistani. Rauhoitun, kun tiedän heillä olevan rakkaita ja hyviä ihmisiä ympärillään. Suru kulkee aaltoina. Joskus se tulee voimakkaana kaipuuna ja ikävänä, joskus vain hentona harsona, hädin tuskin huomattavana.