Jokainen meistä on ollut pieni ihminen. Osa on varttunut paremmissa ja osa vaikeammissa oloissa, mutta jokainen hengissä oleva on selvinnyt. Olen ristinyt keski-ikää elävät tai sitä lähestyvät Aallonmurtaja-sukupolveksi, jonka kova yritys on estää vanhempiemme ja heitä edeltäneiden sukupolvien taakkaa roiskumasta enää omiin jälkeläisiimme. Tällä en halua loukata ketään vanhempiemme ikäluokasta. He antavat ja ovat antaneet meille myös paljon hyvää. Taakalla tarkoitan vaikenemisen kulttuuria, piilottelua, perheen sisällä pidettyjä ongelmia, sodan tai vaikeiden olojen aiheuttamia traumoja.

Tietty osa nykyvanhemmista onnistuu rikkomaan pahimmat mainingit ja tuomaan lapsilleen hyväksyntää ja mallia avoimuudesta. Samaan aikaan yhteiskunta ja elämä repii meitä ja jälkeläisiämme kuten jokaisen sukupolven kohdalla aiemmin, jälleen täysin eri tavalla kuin ennen. Eriarvoistumme ja olemme hukassa.

Olen aivan varma, että suurin osa ihmisistä ja vanhemmista tekee parhaansa niissä olosuhteissa juuri sinä ajan hetkenä, mitä kulloinkin elää. Joskus valinnat ja teot ovat vaikeita, vääriäkin, joskus oikeita ja kertakaikkiaan parhaita, mitä juuri silloin voi tehdä. Tätä lapset eivät aina aikuisena tajua. Armo on aliarvostettu asia. Armo lisää ymmärrystä.

Armon ja ymmärryksen kustannuksella ei voi silti hyväksyä kaikkea. Toisen ihmisen kunnioittamisesta rakentuvat kaikki ihmissuhteet. Jos  lapset kunnioittaisivat lapsiaan, lapset vanhempiaan, puolisot toisiaan, moni palanen makaisi elämässä paremmin. Kunnioitus ei voi olla yksisuuntaista. Jokainen käyttäytyy joskus huonosti. Sanoo rumasti. Loukkaa, on kärsimätön ja typerä. Syyllistää. Ehkä pyytää anteeksi. Mutta jos toinen ei koskaan osaa pyytää anteeksi, eikä näe toimivansa väärin, on ehkä annettava periksi. Itseään ei voi kyykyttää loputtomiin. Silloin on paras ottaa haparoivat ensiaskelmat eteenpäin. Taakse jää aina pieni itävä toivo, että jokin joskus muuttuisi tai pelko, että jonakin päivänä on liian myöhäistä. Aina ei muutu. Ja joskus aika loppuu. Aallonmurtajan tehtävä on murtaa. Sen luokse voi silti aina tulla.

Kun poika on joutunut äitinsä persoonan jatkeeksi ilman, että häneltä on sitä kysytty. Kun aikuinen poika ei riitä omalle isälleen, ei suorita tarpeeksi eikä kuule koskaan, että on hyvä juuri noin. Että häntä rakastetaan. Kun tytär joutuu vuosi toisensa jälkeen kantamaan vanhempiensa tuskan taakkaa, ja tukemaan vielä sisaruksiaankin, hän hajoaa ennen pitkää. Kun toinen tytär ei saa hyväksyntää vielä aikuisenakaan. Kun poika ei kasva aikuiseksi ja loukkaa vanhoja vanhempiaan. Tämä soppa keittyy syyllistämisen, epävarmuuden, katkeruuden, kateuden, pelon ja katumuksen myllystä. Kun jokainen voisi vain pysähtyä, hengittää hiljaa, antaa anteeksi itselleen ja ymmärtää itseään. Siten voisi vapautua ja arvostaa myös toista. Syyllisyydentunteen aiheuttama itseinho tai toiseen kohdistuva viha on este kaikkeen henkiseen kasvuun ja tasapainoon.

Omallakin kohdallani vasta rakkaan ihmisen suusta kuulemani sanat ”ole armollinen itsellesi” ja ”älä pelkää” osaltaan vapauttivat minut tälle tielle, jolla nyt olen. En syytä enää huonoista päivistäni toista tai synkästä hetkestä jotakin, joka on ulkopuolellani tai lähelläni. En jaksa tympääntyä muista ihmisistä.  Surua saatan kokea useinkin. Luopumista tai haikeutta, väsymystäkin. Harvemmin enää kiukkua tai vihaa. Rakastan ympärilläni olevia ihmisiä, erilaisia tarinoita ja yksilöitä.

On kokeilemisen arvoista ymmärtää ja kokeilla antaa anteeksi. Tietyin ehdoin. Toisen pitää ojentaa kätensä vastaan ja armahtaa myös itseään.