Syksy on mennyt vauhdilla, ja edellisistä kirjoituksista on aikaa. Keväällä alkanut mieheni pojan akuutti tilanne rauhoittui kesälomalla. Julkinen terveydenhuolto tuudittautui tähän harhaan ja unohti pojan. Lausunnot olivat unohtuneet sairaalaan, ja perheneuvolassa kiireelliset paperit olivat kesälomapinon alla.

Syyskuussa kaikki taas repesi. Poika on ollut vaihtelevasti alakuloinen ja itkuinen. Kouluun meneminen on ollut vaikeaa ja välillä mahdotonta. Yhdessä vaiheessa syyskuussa hänellä oli ulkopuolinen saattaja, joka haki kotoa ja vei kouluun. Poika on kadonnut kesken tuntien pois, viettänyt aikaa kuraattorilla ja terveydenhoitajalla. On vienyt paljon aikaa, että eri ammattilaiset näkivät pojan sellaisessa tilanteessa, missä olo on pahin. Koko pojan kehonkieli huutaa ahdistusta ja neuvottomuutta. Hyvinä päivinä ei ole mitään ongelmaa. Jos uteliaan, älykkään ja höpöttävän pojan kohtaa ensi kertaa silloin, on vaikea uskoa, mikä on spektrin toinen pää. Hyvinäkin hetkinä arkiset asiat tuottavat haasteita. Niitä on vaikea muistaa, jos kukaan ei ole muistuttamassa.

Syyskuusta kesti kolme kuukautta saada pojalle virallista apua. Kevään romahduksesta ehti kulua 9 kk. Diagnoosi puuttuu edelleen. Loppulausunnon oli tehnyt lääkäri, joka ei ollut tavannut erityistä poikaamme koskaan. Lausunnossa oli asiavirheitä alkaen sisarussuhteista ja poikaa koskevista vaillinaisista tiedoista.

Tänään takana on toinen virallinen psykologikäynti, ja lapsi ei jaksa elää. Hän kokee vahvasti, että kukaan aikuinen ei voi häntä auttaa. Hän ei pelkää, että haluaa tehdä itselleen jotakin, vaan haluaa tehdä niin. Kovia sanoja, jotka saavat aikuisen tuntemaan itsensä vanhaksi ja vievät hetkeksi kaikki keinot.  Samalla olo on helpottunut, koska intuitio on aavistanut jotakin tällaista jo pitkään. Poika on rohkea, kun toi asian heti esiin. Ehkä se auttaa viimein löytämään oikeita avaimia herkän pojan lukkoihin. Ainakin hänet ja meidät otetaan viimein tosissaan. Sen kertoi ammattilaisen katse. Viimeinkin. Silti luottoa on vaikea löytää. Poika on tavannut vuoden aikana melkoisen määrän lääkäreitä, hoitajia, perheneuvolatyöntekijöitä ja muita ammattilaisia. Siksi pojan tunne siitä, että kukaan ei pysty häntä auttamaan, on voimakas. Vuosi 11-vuotiaan elämästä on ikuisuus. Se on paljon pidempi aika, kuin muistammekaan.

Välittävien ja läsnäolevien aikuisten päässä velloo. Miten tukea ja suojata lasta, löytää tukevia askelmia myönteisten asioiden ja pojan vahvuuksien kautta? Hänessä on niin paljon viisautta ja  voimaa, mutta jos jokin on noin hauras, niin miten se kestää? Mikä riittää, mikä on tarpeeksi? Mihin saakka pitää jaksaa ja koska pitää voida luovuttaa?

Myönnän suoraan, että on vaikea kirjoitaa ”julkisesti” näin henkilökohtaisia asioita, jotka liittyvät toisiin läheisiin ihmisiin. Toivon tämän auttavan muita, sitten kun tämä tarina alkaa saada muotonsa. Yhtä aikaa tämän kaiken kanssa elämässämme tapahtuu valtavasti kaunista ja hyvää. Muut lapset nauttivat harrastuksistaan, kotonamme nauretaan ja touhutaan, kuten missä tahansa muussa perheessä. Meidän laumamme yksi jäsen on sairastunut ja tarvitsee kanssakulkijoita pitämään ovea raollaan. Toivottavasti me jaksamme.