Olen malliesimerkki sosiaalisesta vanhemmasta, jolla elämäntilanteen aiheuttama kuorma on kipannut yli.  Uusperheen sosiaalisen (ei biologisen) vanhemman rooli on usein hyvin erikoinen: paljon vastuuta, mutta vähän oikeuksia. Asemaa voisi verrata siihen, että biologinen vanhempi ei saisi lainkaan osallistua omaan huonostivoivaan lapseen liittyviin keskusteluihin. Blogiani lukeneet tietävät, että meidän uusperheessämme kuormaa muodostaa mieheni lapsen erityisyys ja vaikeus saada lapselle apua. Lapsi itsessään on hurmaava persoona täynnä vahvuuksia ja taitoja. Ne ovat nyt vain nukkumassa.

 

Heimoa ja laumaa

Sosiaalinen vanhempi kantaa vastuuta, tukee puolisoaan ja puolison lasta parhaansa mukaan. Kiitosta hän harvoin kai odottaa, olemassaolon tunnistaminen riittäisi. Tuntuu tyhjältä, kun ei pääse paikalle lasta koskeviin tapaamisiin, eikä voi mitenkään vaikuttaa oman kokonaisen perheen – sen ainoan ja tärkeän oman perheen – hyvinvoinnin tukemiseen virallisia teitä pitkin. Sosiaalisen vanhemman kuulemisen puute kumuloituu myös puolisoon: jokaista tapaamista edeltää yhteinen valmistelu (ns. taustatoimittaminen) ja jokaista tapaamista seuraa keskustelun kertaaminen kotona, jotta bonusvanhempi pysyy ajantasalla. Yhdessäkään lausunnossa tai paperissa ei mainita uusperheen lähiaikuista.

Nykypäivänä tällaisen perhekäsityksen ei pitäisi enää olla mahdollista. Kaikessa pitäisi ymmärtää lapsen paras. Lapsen etu on, että alusta alkaen kuullaan kaikkia lapsen arkielämässä läsnäolevia.  Jos oma lapseni olisi hankalassa elämäntilaneessa ja voisi huonosti, ottaisin kaikki näkemykset ja tuen kiitollisena vastaan myös lasteni isän nykyiseltä puolisolta. Lapsen läheiset ihmiset sisaruksista vanhempiin, lähiaikuisiin ja lainamummoihin kuuluvat lapsen heimoon, samaan laumaan. Kunpa erityisen lapsen äiti ymmärtäisi tämän, ja uskaltaisi luottaa yhteiseen hyvään.

Kaksi vuotta avuntarpeen alettua viimein saamme palvelutarpeen arvioinnin, jossa meitä tullaan jututtamaan yhdessä. Samalla haastatellaan myös pojan äidin uusperhe ja poikaa (lääkkeillä ja siiloutuneesti) hoitaneet tahot sekä koulun ammattilaiset. Tämä luo kevyttä toivonvirettä alkuvuodesta 2017. Edellisessä tekstissä vilautettiin mahdollisuutta, että poika jää kokonaan äidilleen. Kuten ajatuksissani ounastelin, ei äiti jaksanut sitä paria viikkoa pidempään. Rytmi on jälleen vuoroviikoin, ja olen edelleen läsnä pojan arjessa.

Puljut vai pitkospuita?

Olen tyyppiesimerkki yksilöstä, joka hyötyisi hyvin kevyestä ennaltaehkäisevästä tuesta juuri nyt. Ensin haluan tulla kuulluksi (ehkä pian tulenkin), ja varmasti tarvitsisin myös tukea. Taidan olla kuitenkin liian täyspäinen tuen saamiseen, vaikka olen aika tavalla kuormittunut mieheni pojan tilanteen vuoksi. Pitää muistaa, että elämässä on muutakin: omat rakkaat tyttäreni, joista hädin tuskin olen muistanut mainita tässä blogissa. Heillä on omat ilonsa, surunsa, kehitysvaiheensa, harrastuksensa ja koulunkäyntinstä. Ikääntyvät vanhemmat, jotka tarvitsevat ajoittain tukea ja apua. Taloudellisia haasteita, jotka ratkeavat aikanaan. Elämään kuuluvia asioita, mutta kovin runsaasti.

Olen fyysisesti erittäin terve, pidän huolta itsestäni, liikun ja syön hyvin. Minulla on hyvät sosiaaliset suhteet ja paljon palkitsevia ja iloa tuottavia harrastuksia  Työni on motivoivaa, innostavaa ja palkitsevaa, enkä koe siitä negatiivista stressiä. Mutta elämäntilanteen vuoksi nukkuminen on minulla koko ajan vaikeampaa. Lähes aina unetonta yötä edeltää mieheni pojan tilanteen pohtiminen, loputtomien ratkaisuehdotusten ja yhteenvetojen kirjaaminen ja ikuinen toivo ja optimismi siitä, että apua arkeen vielä löytyy.

Sitten kun poika saa apua, niin kuka kantaa minua?  Jotenkin elämällä on taipumus rakentaa pitkospuita pala kerrallaan. Melkein uppoaa, mutta ei sitten kuitenkaan. Tuntuisi todella hyvältä ja turvalliselta, jos joku pitäisi kiinni ennen kuin saa puljut. Huumori auttaa – paitsi jos ei ole nukkunut kunnolla viikkoon.