Jälleen vierähti kuukausia edellisestä kirjoituksesta, ja yksi hämärän verhoama syksy on takana. Saimme joulukuuseemme persoonallisen joulutähden, kun mieheni poika keksi korttipelitähden käyvät kyseiseen tehtävään loistavasti. Kesällä valmistunut teos oli odottanut tätä hetkeä olohuoneen kirjahyllyn päällä.

Olemme olleet hyvin huojentuneita mieheni kanssa, vaikka taistelun jälkeistä väsymystä on ilmassa, kehossa ja mielessä. Mieheni poika on pystynyt suurimmaksi osaksi käymään koulua tänä syksynä. Hän on ollut iloisempi ja enemmän oma itsensä. Syitä on monia, koska moni palikka alkoi loksahdella kohdilleen edellisen kirjoitukseni jälkeen. Itsestään tämä ei tapahtunut, vaikka alkusyksystä kaikki tuntuikin pieneltä ihmeeltä. Kolme vuotta teimme töitä tämän eteen. Pitkän taipaleen jälkeen kirjoitankin tähän nämä pienet ja suuret elementit, jotka meitä ovat auttaneet.

Mieheni poika sai oman henkilökohtaisen nepsy-valmentajan ainakin yhdeksi vuodeksi. Heillä synkkaa hyvin, ja yhdessä työstetyt selviytymiskeinot esimerkiksi jumitiloihin ja ahdistuksen hetkiin ovat usein jo toimineetkin. Poika kertoo näistä itse, mikä on meillä ehdottomasti vahvuus – että poika osaa niin hyvin itse kuvata tunnetilojaan, ajatteluaan ja sitä, miltä erilaiset harjoitteet ovat tuntuneet. Aiemmin poika tapasi satunnaisesti kaupungin nepsy-valmentajaa muutamia kertoja, mutta hänen työkuormansa oli niin suuri, ettei jatkolle olisi ollut tilaa. Tämän uuden kontaktin löytyminen järjestöpuolelta oli onnenkantamoinen.

Poika sai paikan pienryhmäluokalta, jolla on esimerkiksi asperger-nuoria. Hän on saanut sieltä myös ystäviä, joiden kanssa on samanlaisia kiinnostuksenkohteita. On ollut hienoa myös kuulla, miten nuoret keskustelevat keskenään arjen haasteistaan, piirteistään, onko diagnoosia vai ei, jatkaen sitten omia touhujaan. Niin sen pitääkin olla. Poika ei koe enää olevansa maailman ainoa ihminen, jolla on samankaltaisia haasteita. Loistavan erityisopettajan johdolla myös opetus on yksilöllisempää. Kouluun on tarvittu kevennystä vain vähän. Tällä hetkellä keskiviikot ovat olleet vapaapäiviä.

Koulusta ja nepsy-valmentajalta tuleva viestintä on ehkä hiukan saanut pojan äitiäkin jo hyväksymään asiaa tai ymmärtämään, mistä on kyse. Edelleen hän silti vahvasti kieltää autismin kirjon piirteet, vaikka samaan aikaan puhuu samasta oireilusta arjessa ”sairautena”.  Nyt pystymme elämään tämän kanssa, kun poika saa joka tapauksessa tarvitsemaansa tukea ja apua, erityistarpeet on tunnistettu, emmekä ole enää yksin tämän asian kanssa. 

Viimeinen asemasota käytiin pojan lääkityksen lopettamisen ja vähentämisen suhteen. Sekä lääkäri että äiti vastustivat tätä, vaikka (kuten aiemmista teksteistä voi lukea) lääkkeestä ei ole missään kohtaa ollut hyötyä, vaan ainoastaan isoja haittoja. Kaikkineen lääkettä on syöty nyt kaksi vuotta, kun suositus on 3 kk. On siis tavallaan ammuttu tykillä, kun tennispallo olisi riittänyt. Viimein syksyllä saimme asian läpi, ja lääke on nyt vähennetty hiljalleen noin puoleen. Lopputulemana hyvin väsynyt, flegmaattinen ja vetäytyvä poika on saanut takaisin huumorintajunsa, elämänilonsa ja positiivisuutensa nepsy-piirteiden rinnalle. Olemme äärimmäisen helpottuneita tästä. Lääkkeen vähennys jatkuu.

***

Jotta elämä ei olisi liian tylsää, omassa perhepiirissämme kirjavuus kasvaa mukavaan tahtiin. Tällä hetkellä saan kohdata uusia ihmisiä oman perheen ulkokehällä, jotka kärsivät suvaitsemattomuudesta ja katsovat maailmaa putken läpi. Ehkä kirjoitan tästä toisesta teemasta joskus, ehkä en. Rakkautta – sitä tässä maailmassa ei ole koskaan liikaa.