Jokainen meistä on ollut pieni ihminen. Osa on varttunut paremmissa ja osa vaikeammissa oloissa, mutta jokainen hengissä oleva on selvinnyt. Olen ristinyt keski-ikää elävät tai sitä lähestyvät Aallonmurtaja-sukupolveksi, jonka kova yritys on estää vanhempiemme ja heitä edeltäneiden sukupolvien taakkaa roiskumasta enää omiin jälkeläisiimme. Tällä en halua loukata ketään vanhempiemme ikäluokasta. He antavat ja ovat antaneet meille myös paljon hyvää. Taakalla tarkoitan vaikenemisen kulttuuria, piilottelua, perheen sisällä pidettyjä ongelmia, sodan tai vaikeiden olojen aiheuttamia traumoja.

Tietty osa nykyvanhemmista onnistuu rikkomaan pahimmat mainingit ja tuomaan lapsilleen hyväksyntää ja mallia avoimuudesta. Samaan aikaan yhteiskunta ja elämä repii meitä ja jälkeläisiämme kuten jokaisen sukupolven kohdalla aiemmin, jälleen täysin eri tavalla kuin ennen. Eriarvoistumme ja olemme hukassa.

Olen aivan varma, että suurin osa ihmisistä ja vanhemmista tekee parhaansa niissä olosuhteissa juuri sinä ajan hetkenä, mitä kulloinkin elää. Joskus valinnat ja teot ovat vaikeita, vääriäkin, joskus oikeita ja kertakaikkiaan parhaita, mitä juuri silloin voi tehdä. Tätä lapset eivät aina aikuisena tajua. Armo on aliarvostettu asia. Armo lisää ymmärrystä.

Armon ja ymmärryksen kustannuksella ei voi silti hyväksyä kaikkea. Toisen ihmisen kunnioittamisesta rakentuvat kaikki ihmissuhteet. Jos  lapset kunnioittaisivat lapsiaan, lapset vanhempiaan, puolisot toisiaan, moni palanen makaisi elämässä paremmin. Kunnioitus ei voi olla yksisuuntaista. Jokainen käyttäytyy joskus huonosti. Sanoo rumasti. Loukkaa, on kärsimätön ja typerä. Syyllistää. Ehkä pyytää anteeksi. Mutta jos toinen ei koskaan osaa pyytää anteeksi, eikä näe toimivansa väärin, on ehkä annettava periksi. Itseään ei voi kyykyttää loputtomiin. Silloin on paras ottaa haparoivat ensiaskelmat eteenpäin. Taakse jää aina pieni itävä toivo, että jokin joskus muuttuisi tai pelko, että jonakin päivänä on liian myöhäistä. Aina ei muutu. Ja joskus aika loppuu. Aallonmurtajan tehtävä on murtaa. Sen luokse voi silti aina tulla.

Kun poika on joutunut äitinsä persoonan jatkeeksi ilman, että häneltä on sitä kysytty. Kun aikuinen poika ei riitä omalle isälleen, ei suorita tarpeeksi eikä kuule koskaan, että on hyvä juuri noin. Että häntä rakastetaan. Kun tytär joutuu vuosi toisensa jälkeen kantamaan vanhempiensa tuskan taakkaa, ja tukemaan vielä sisaruksiaankin, hän hajoaa ennen pitkää. Kun toinen tytär ei saa hyväksyntää vielä aikuisenakaan. Kun poika ei kasva aikuiseksi ja loukkaa vanhoja vanhempiaan. Tämä soppa keittyy syyllistämisen, epävarmuuden, katkeruuden, kateuden, pelon ja katumuksen myllystä. Kun jokainen voisi vain pysähtyä, hengittää hiljaa, antaa anteeksi itselleen ja ymmärtää itseään. Siten voisi vapautua ja arvostaa myös toista. Syyllisyydentunteen aiheuttama itseinho tai toiseen kohdistuva viha on este kaikkeen henkiseen kasvuun ja tasapainoon.

Omallakin kohdallani vasta rakkaan ihmisen suusta kuulemani sanat ”ole armollinen itsellesi” ja ”älä pelkää” osaltaan vapauttivat minut tälle tielle, jolla nyt olen. En syytä enää huonoista päivistäni toista tai synkästä hetkestä jotakin, joka on ulkopuolellani tai lähelläni. En jaksa tympääntyä muista ihmisistä.  Surua saatan kokea useinkin. Luopumista tai haikeutta, väsymystäkin. Harvemmin enää kiukkua tai vihaa. Rakastan ympärilläni olevia ihmisiä, erilaisia tarinoita ja yksilöitä.

On kokeilemisen arvoista ymmärtää ja kokeilla antaa anteeksi. Tietyin ehdoin. Toisen pitää ojentaa kätensä vastaan ja armahtaa myös itseään.

• Voimakkaita ahdistus-/poissaolokohtauksia, pisimmillään monta tuntia. Kohtaukset alkoivat muutama kuukausi sitten akutisoituneen koulukiusaamistilanteen vuoksi. Kiusaaminen oli jatkunut pitkään. Koulu vaihtui, poika tsemppasi.  Pojalla oli jo aiemminkin näitä huolta aiheuttaneita ominaisuuksia, mutta raivarit/kohtaukset alkoivat tämän ns.  kouluperäisen ”hermoromahduksen” jälkeen. Ahdistusta ja neuvottomuutta on ollut aina.
•  Normaalisti rauhallisella pojalla kiroilu-, huutokohtauksia, saattaa esimerkiksi piiloutua peiton alle nurkkaan istumaan ja huutaa kirosanoja ja itseinhoaan jopa tunnin ajan. Tämä on hämmentävää ja pelottavaa paitsi pojalle itselleen, myös muille perheen lapsille.
• On kertonut kohtausten jälkeen, että ”tuntuu, kuin minua olisi kaksi”. Usein kertoo omien ajatustensa haukkuvan itseään/tai ”sen toisen”. Hän on puhunut hienolla tavalla mm. ”Tuulesta, joka tulee, ja saa minut tekemään asioita”. Dissosiaatiohäiriö on mainittu joissain keskusteluissa hoitohenkilöstön kanssa, aspergerin ohella
• Pienestä pojasta lähtien syventynyt voimakkaasti, pitkään ja poikkeuksellisia erityislahjoja osoittaen mm. palikoiden tai legojen rakenteluun sekä origamien tekemiseen
• Kaverisuhteita on ollut vaikea solmia, kokenut itsensä aina ”oudoksi” tai ulkopuoliseksi.
• Vaikeuksia istua aloillaan, näprää/tekee jatkuvasti jotkain käsillään tai jollakin esineellä. Myös seisaaltaan on usein liikkeessä. Myös muita tällaisia oireita, välillä enemmän, välillä ei lainkaan: silmien räpyttely ym.
• Puhuu usein taukoamatta itseä kiinnostavasta aiheesta, hyvin pitkään ja intensiivisesti. Puheessa usein kömpelyyttä, puhuu niin nopeasti/haluaa kertoa niin paljon kerralla, että sanat katkeilevat ja puheesta on vaikea saada selvää.
• Käsiala muuttunut sekavaksi ja kömpelöksi kevään aikana. Kirjaimia puuttuu, sanat ovat sekaisin, vaikea saada selvää.
• Ei halua osallistua pallopeleihin tai muuhun ketteryyttä/liikunnallisuutta vaativaan. Kokee itsensä kömpelöksi. Pienempänä oli aika tapaturma-altis.
• Toinen jalka kääntyy välillä kävellessä voimakkaasti vasemmalle (heijaste?).
• Mieliala heiluu todella voimakkaina aaltoina. Kun päivä sujuu ilon kautta ja hyvin, poika on hyperaktiivinen sekä toiminnassa että puheessa eli käy ”pikakelauksella”. Kun päivä päättyy, sama poika saattaa olla täysin maassa, masentunut, valmis luovuttamaan kaiken. Tämä mieliala vaihtelee paitsi päivän sisällä, myös päivien välillä.
• Välillä vaikeuksia nukahtaa, ennen ”hermoromahdusta” oli jo pitkään tätä ongelmaa ja esim. selittämättömiä pelkoja ilman suoranaista syytä: ”Pelkään, että jotakin pahaa tapahtuu”.
• Vauvana koliikkia ja taaperona erittäin voimakas ja vaikea uhma, joka kesti pitkään.
• Usein ongelmaa, ettei muista käydä vessassa
• Erityisherkkä (hajut, äänet tms.). Myös erikoisia aistimuksia: kertoi esimerkiksi, että välillä suuhun tulee jokin tietty maku, ja sen jälkeen heti perään voimakas kuuloaistimus (ilman mitään syytä)
• Vetäytyy monesti sosiaalisissa tilanteissa sivummalle
• Itseinho on masennuksen hetkinä todella voimakasta. Saattaa huutaa itseään tyhmäksi, vammaiseksi, idiootiksi. On sanonut, ettei välillä jaksaisi elää itsensä kanssa.
• Vastapainoksi äärimmäisen lempeä, älykäs ja hyväntahtoinen poika ja hyvinä hetkinä tavattoman iloinen!

Tuleva diagnoosi on hyvä, ei paha. Toivon, että se on ennen kaikkea oikea. Vain siten voimme ohjata poikaa hänen vahvuuksiaan, itsetuntoaan ja itsetuntemustaan kehittävään suuntaan.

Meidän uusperheessämme lapsilla on kaksi erilaista polkua, omani ja mieheni mukana kulkenut polku, joka sittemmin yhdistyi yhteiseksi. Kun muutin silloin 3-ja 8-vuotiaiden rakkaiden lasteni kanssa omaan asuntoon, vatsassa asuivat yhtä aikaa julmettu kivi ja höyhenen kevyt helpotus. Oma suru oli pitkälti käsitelty – niin ajattelin – suru epäonnistumisesta ja perheihanteesta luopumisesta. Tilalla oli sylillinen mahdollisuuksia ja syvä tunne omien vahvuuksien voimistumisesta. Luovuus sai tilaa hengittää, ja sisältäni löytyi minä.

Tätä taivalta lasteni kanssa kesti 1,5 vuotta ennen uusperheen perustamista.Kaikkein tärkeintä koko tuon matkan aikana oli hyvän yhteistyön rakentamiseen lasten isään. Halusimme molemmat pitää koko ajan lasten edun edellä, heidät kaikkein tärkeimpänä. Samalla huomasin, että olemalla hyvä, ystävällinen ja huomaavainen, oli paljon helpompi antaa itselleen anteeksi ja mennä elämässä eteenpäin.

Ylilyöntejäkin sattui. Kyllähän minussa kuohahti, kun uusi kulta muutti vanhaan yhteiseen kotiimme. Näytinkin sen ja puhuin muutamia kertoja rumasti – en koskaan lasten kuullen, enkä mustasukkaisuuden vuoksi, vaan vanhan talon seinissä kirvelevien muistojen takia. Sen ja sen seinän maalasin viimeisilläni raskaana, siitä nurkasta kävelivät muurahaiset sisään aina huhtikuussa, sillä kasvimaalla ei porkkana kasvanut, sen terassin öljysin ja sen talon nurmikolla lepäsin. Siellä minä rakensin pesää, vaikka sydämessä oli paha olla.  Sisimmässäni olin helpottunut siitä, että entinen puolisoni löysi rinnalleen ihmisen, koska hän on hyvä, ja ansaitsee sen.

Mieheni tarina on – taivaan tosi – erilainen. Yhteistä eropäätöstä vaikean, vaikean pitkän suhteen jälkeen seurasi huoltajuudella kiristämistä, lasten äidin nostamaa oikeudenkäyntiä, epävarmuutta, epäkunnioitusta, kyseenalaistusta. Kaikkein loukkaavimpana mieheni koki yhteiskunnan puolelta tapahtuneen miehen ja isyyden kyseenalaistamisen automaattisena oletuksena. Kun Pyhä Äiti itkee krokotiilin kyyneleitään, isänmaa uskoo lapset äidilleen. Isällekin vähän jotakin. Onneksi nyt on jo toisin, viikko-viikko-rytmillä mennään, mutta sitä edelsi viisi pitkää vuotta. Siitäkin kestää toipua. Näistä kirjoitan tänne vielä, kulmasta jos toisestakin.

Kaksi vuotta uusperhe-elämää on ollut vaiheikasta, rankkaa, antoisaa, opettavaista. Se on tuonut  syvyyttä elämään sekä oman roolin ja ihmissuhteiden ymmärtämiseen. On pitänyt opetella kantapään kautta, että kaikki ajatukset ja tunteet eivät ole tosia, osa niistä pulpahtelee pintaan tahtomatta kaiken vanhan sedimentin pinnalta. Kun sen oppii tunnistamaan, hiertymät hiljenevät ja tilalle kasvaa rauhallinen luottamus, ymmärrys ja anteeksiantamus. Huumori ja kyky kohautella säännöllisesti ainakin henkisesti olkiaan saattavat olla uusperheen menestyksen resepti. Tutkimme tätä vielä, vuosien ajan. Ehkä opimmekin. Uusperheen ytimessä on hyvä parisuhde, jossa saa jakaa elämän eri puolia, kokemuksia ja tunnetiloja. En ole maailmassa enää outo ja yksin ajatusteni kanssa. Nyt meitä on kaksi! Upeaa uusperheessä ovat keskenään ystävystyneet lapset. He ovat saaneet tärkeitä ihmisiä lahjaksi elämäänsä, kaupan päälle.

Nyt kun kaikki on tasoittunut ja elämä on hyvää, on ollut tilaa myös surra erosurua. Nuorempi lapseni on vasta nyt itkeskellyt ikävää isäänsä kohtaan. Yhteiset itkut auttoivat. Kyllä lapsi saa nähdä, että yhdessä sureminen on enemmän kuin ok. Luopumista ja ikävää voi surra yhdessä. Se ei vie pois tilalle tullutta hyvää, vaan päin vastoin, antaa sille sen ansaitseman tilan. Kyllä minäkin vanhempana joka toinen viikko tunnen surua, kun joudun olemaan erossa lapsistani. Rauhoitun, kun tiedän heillä olevan rakkaita ja hyviä ihmisiä ympärillään. Suru kulkee aaltoina. Joskus se tulee voimakkaana kaipuuna ja ikävänä, joskus vain hentona harsona, hädin tuskin huomattavana.

En tavallisesti pode valkoisen paperin syndroomaa. Sanat löytyvät yleensä itsestään. Kun tunne oman blogin perustamisesta voimistui, rima kohosi. Mistä oikein aloittaisin? Lopulta hymähdin: elämä ei ole mikään punainen lanka, joka tuodaan tarjottimella näytille. Se on tarinoita, pienempiä ja isompia, jotka nivoutuvat yhteen tai sitten eivät. Aloitan tästä.

Olen elänyt 2,5 vuotta uusperheen äitinä ja vanhempana. Kouluikäisiä lapsia on neljä, kaksi minun, kaksi miehen. Koen onnentunnetta usein, vaikka samaan aikaan elämä tuo annoksittain surua ja huolta. Uusperheet näkyvät yhteiskunnassa käsittämättömän vähän. Siksi haluan kirjoittaa edes jotakin ja joskus. Minulle riittää, että edes yksi ihminen maailmassa saisi ajatuksistani eväitä tai tukea oman elämänsä tilanteisiin. Ja moni uusperheen asia, kokemus ja kohtaaminen koskee mitä tahansa perhettä. Viime kädessä on kysymys ihmissuhteista kotona ja lähipiirissä. Luottamuksesta, kunnioituksesta ja kärsivällisyydestä -tai ainakin pyrkimyksestä kohti niitä. Uusperheessä on sellaista rikkautta ja evästä, josta moni ydinperhekin voisi napata murusia arkeen.

Viitisen vuotta sitten eroaminen pitkästä liitosta oli ajankohtaista. Muistan miten se pelotti. Yö- ja päiväkaudet mietin, miten lapset selviävät, mitä sukulaiset sanovat (miten tyhmää ja ontuvaa), miten minä pärjään? Kun päätös oli tehty, ja astuin uuden ajan alkuun omassa pienessä elämässäni, kaikki helpottui. Sen jälkeen olen huomannut eri yhteyksissä, että muutosta on helpompi elää läpi, kuin odottaa ja pelätä. Muutoksen hetkellä olo on luottavaisempi ja vahvempi, kuin juuri ennen sen alkua. Eron jälkeen kohtasin veljeni kuoleman, rakastumisen, uusperheen rakentamisen ja alan vaihtamisen. Löysin myös kanavan luovuudelleni, joka siihen saakka oli asunut piilossa kuin häkissä.

Mikä aktivoi kirjoittamiseni nyt? Pohjimmiltaan uusperhe, käytännössä syvä tunnetason sukellus, jonka yhden lapsemme romahtaminen sai aikaan. Meille on suotu erityisherkkä päälle 10 vuotias poika, jonka kanavat ja erityislaatuisuus aukesivat pari kuukautta sitten. Odotamme yhä vastauksia moniin kysymyksiin. Huolen ja surun keskellä olemme löytäneet valonpilkahduksia ja ymmärrystä kuorman vastapainoksi. Tätä syvää tunnetta ja tajua en vaihtaisi pois, en edes helppoutta vastaan. Tämä kasvattaa minua ja miestäni. Kun lapsi murtuu, kasvaa näköjään itse isoksi yhdellä kertaa. On helpompaa elää tätä läpi, kuin kokea vuosia nimetöntä huolta.  Nyt asiat ja ilmiöt saavat kutsumanimiä sekä arki keinoja ja tapoja toimia. Kunhan meille kerrotaan lisää.

Välillä tämä kaikki on liian paljon. Liikaa lisää, uudelleen ja uudelleen.  Aivan kuin kaikki muu, mitä olemme jo kohdanneet erikseen ja yhdessä, ei riittäisi. Uskomme jo, opimme jo. Silti elämä tuuppaa täyslaidallisia syliin omaan säännölliseen tapaansa.  Sen voi vain hyväksyä.

Olen avannut kaikki nämä ovet. Jotkut on avattu puolestani, ja olen ymmärtänyt kävellä sisään. Joihinkin on vaadittu sisäänheittäjä tai kompastuminen. Olen kiitollinen kaikesta tässä myrskyn silmässä. Tietenkin myös pelkään, olen vihainen, kärsimätön ja riittämätön. Hyvä niin. Se tekee minusta minut ja antaa minulle särmää selviytyä.